• Mirja Wuokko

Lasten kasvatus on ihan älykästä toimintaa

Luin taas jutun hoitovapaalla tutkinnon suorittaneesta superäidistä. Aika ajoin huippusuorittajista tehdään hypetysartikkeli, jossa kuvaillaan, miten hillittömällä työllä ja tahdolla sekä loistavalla suunnittelulla voidaan hyödyntää äitiysloma tai hoitovapaa maksimaalisesti.

Yleensä vanhempainvapaalla firman perustanut tai väitöksen loppuun vääntänyt superäiti kommentoi saavutuksiaan näillä samoilla sanoilla: ”Kaipasin älyllistä toimintaa”.

On upeaa ja mahtavaa, että äidit pärjäävät ja osaavat. Jos on kova tarve tehdä ja menestyä, ei pidä jäädä vuosikausiksi kotiin pyörimään.

Silti, jokin tässä ärsyttää. Ensinnäkin, eikö kodin piirissä voi esiintyä älyllistä toimintaa? Millä perusteella lapsen kasvatus ei voi olla älyllinen haaste? Eikö juuri pieni ihminen, jonka kasvusta ja oppimisesta me vielä tiedämme vain murto-osan, ole iso haaste kenelle tahansa?

Eikö oman lapsen kasvu ja kehitys ole mielenkiintoista ja antoisaa seurattavaa?

Pieni lapsi tarvitsee vähintään yhden ihmisen, jonka kanssa voi muodostaa läheisen ihmissuhteen. Vauvan ja pikkulapsen kohtaaminen ja ymmärtäminen vaatii läsnäoloa ja mielellään tämän pikkuihmisen asettamista mielenkiinnon kohteiden kärkeen.

Hyvin intensiivisesti johonkin työ- tai muuhun projektiin keskittynyt aikuinen ei ole välttämättä aidosti läsnä vauvan tai lapsen kanssa. Voi olla, että joku supervanhempi osaa päivän mittaan sujuvasti vaihtaa intohimoista uppoutumistaan kohteesta toiseen, mutta vauva tarvitsee myös ihan aikaa, paljon aikaa, eikä vain laatuaikaa.

Älyllisen inspiraation kaipuun korostaminen kuulostaa vähän siltä kuin sanoja olisi kohtapuoliin saamassa fysiikan Nobelin. Muut, tavalliseen elämään tyytyvät taitavat olla vähän tyhmempiä.

Pidetäänkö lastenhoitotyötä niin matalan statuksen hommana, että menestystä janoava nainen haluaa tehdä eron tämän nyhjäkkeen ja itsensä välille? Senkö takia lastentarhanopettajien palkka on niin matala?

Yllättäen en ole kuullut tai lukenut yhdenkään koti-isän valittavan lastenhoidon epä-älyllisyydestä. Päinvastoin. Isät kertovat, miten paljon he ovat oppineet. Miten työn raskaus on yllättänyt heidät.

Pieni lapsi kehittyy joka päivä. Vanhempikin kasvaa vanhempana joka päivä, ainakin jos itse malttaa antaa tälle mahdollisuuden.

4 kommenttia

Tuuli.hattu801

24.9.2017 13:27

Hmm, omalla kokemuksellani voin sanoa, että omat harrastukset piristivät kyllä älyäni, kun lapset olivat pieniä. Pojan ollessa pieni opiskelin kansalaisopistossa kieliä. Tytärtä imetin 2v., joten se häiritsi harrastustoimintaan ryhtymistä, mutta sen jälkeen löysin taas musiikin elämääni pitkän tauon jälkeen.

Lastenhoito on kuitenkin pitkälti rutiinia, vaikka voi sitä luovuudellakin höystää. Harrastusryhmät paransivat henkistä jaksamistani yksinhuoltajana ystävien lisäksi. Että pääsi välillä henkisesti irti lapsista ja aivoille jotain ponnisteltavaa. Vanhuksiakin kehotetaan rikkomaan rutiineja ja tekemään asioita eri tavalla sekä täyttämään esim. Ristisanatehtäviä, että aivot pysyisivät virkeänä ja ei tulisi niin helposti dementiaa.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
2 + 2 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Mirja Wuokko

26.9.2017 16:12

Tottakai kannattaa harrastaa, kehittää itseään, lukea, tehdä käsitöitä, tavata muita ihmisiä ja vaikka tehdä vähän töitäkin vanhempainvapaalla. Pointti oli se, ettei lastenkasvatus ole mielestäni pelkästään epä-älyllistä rutiinia.

shiwan8

2.10.2017 19:35

Se myös vaatii sitä älyä jota sitten harvemmalla on. Huomioiden lasten yksilökohtaiset ominaisuudet jne. on suurin osa kasvatustyöstä epäonnistunut tässäkin maassa. Selkärangallisia on yhä vähemmän ja vähemmän.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
9 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Niinpäniina

7.10.2017 09:48

Mitä nyt sivusta seurannut paria supersuorittajaa, keskittyminen aina niihin muihin projekteihin on niin intensiivistä että lapsi kasvaa lähinnä itsekseen - ja jos ei pärjää, hoitovastuu siirtyy suvereenisti sille toiselle osapuoelle ns. superäidin jatkaessa omien asioidensa parissa.

Jostain syystä ns. superäiti osoittautuukin henkilöksi joka ei käytännössä edes tunne lastaan. Yhteinen aika on aikataulutettu minimiin jolla voidaan juuri ja juuri todistaa jonkinlaisen sukulaisuussuhteen olemassaolo.

Lapsen kasvattaminen on itse-asiassa monelle liian suuri älyllinen haaste. On helpompaa tehdä kaikenlaista muuta kuin tarttua haasteeseen.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
3 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi kirjoitusta

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
5 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi