Suhteet & seksi

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on kunnioitus.

Herrasmies saa paremman parisuhteen  7

Hyvät tavat olivat pitkään pilan kohteena. Ehkä huono käytös ja muille kettuilu pilasivat myös parisuhteet.

Herrasmiesmäistä käytöstä on suorastaan halveksittu. Kuka pelle avaa naiselle oven tasa-arvon aikana?

Herrasmies käyttäytyy kauniisti ja muut huomioiden kaikissa tilanteissa. Hän ei siis kohtele hyvin vain naisia, vaan myös miehiä.

Herrasmies kehittää itseään ja kasvattaa luonnettaan, eikä kosta kokemiaan vastoinkäymisiä muille. Hän ei puhu koko ajan itsestään. Hän ei mieti vain omia etujaan ja omaa mukavuuttaan, vaan palvelee muiden tarpeita. Hän ei kiukuttele. Ei raivoa. Ei vaadi muilta täydellisyyttä.

Herrasmies pystyy tähän kaikkeen, koska hän on koulinut itsestään parhaat puolet esiin. Hän ruokkii rakentavaa ajattelua. Hän on opetellut hyödyllisiä taitoja ja arvokkaita tietoja.

Hän on hankkinut itselleen sivistyksen.

Herrasmies on harjoittanut kehoaan ja luonnettaan niin, että hän voi kokea hallitsevansa itsensä myös yllättävissä ja ikävissä tilanteissa. Hän säilyttää mielen tyyneyden.

Herrasmies on kasvanut aikuiseksi. Hän ymmärtää, että kaikki eivät tähän ole pystyneet. Herrasmies antaa heille anteeksi, sillä hänellä on varaa olla armollinen heikommilleen.

Kirjailija Joonas Konstigin vaimo sanoi hänelle eräänä päivänä: ”Sä oot kyllä niin kaukana herrasmiehestä kuin olla voi!”.

Konstig oli omien sanojensa mukaan itsekeskeinen lapsellinen raivoaja, joka ei ottanut vastuuta perheen taloudesta, lasten kasvatuksesta eikä parisuhteen hyvinvoinnista. Hän yritti parhaansa mukaan ivata muita ja oli ylimielinen moukka. Ulkoasultaan hän oli jäänyt jumiin epäsiistiin teini-ikään. Hän viljeli kaksimielisyyksiä ja inhottavuuksia, ja jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan, hän alkoi huutaa.

Yhtenä päivänä hän sai tarpeekseen itsestään. Mitä hänestä jää muistoksi rakkaille?

”Kuka itkee perääsi kun kuolet?”

Konstig arveli, ettei kovinkaan moni surisi hänen kuolemaansa. Hän päätti tehdä itsestään vuodessa herrasmiehen.

Konstig oppi monenlaisia asioita. Yksi tärkeä havainto koski parisuhdetta.

Konstig vei vaimonsa Mustion linnaan parisuhderetkelle ja tajusi, ettei ole ottanut vaimoaan kunnolla huomioon sitten seurusteluaikojen.

”Silloin minä skarppasin tehdäkseni häneen hyvän vaikutuksen. Sen jälkeen se unohtui.”

Konstig tajusi, että herrasmiehen käytöksen vaimoaan kohtaan tulee olla aina yhtä hyvää kuin kosiskeluaikana. Herrasmies ei koskaan lakkaa kohtelemasta vaimoaan hyvin.

”Hän ei huijaa naista omakseen ja ala sitten kohdella tätä kuin ilmaa, jotain voitettua, josta ei tarvitse enää välittää.”

Yllättäen hyvä ja kunnioittava käytös ja vaimon huomioiminen ja palveleminen vahvistavat sukupuolikokemusta positiivisella tavalla. Seksuaalinen vetovoima pariskunnan välillä lisääntyy.

Hyviin käytöstapoihin kiteytyy viisaus siitä, miten pidetään parisuhde elävänä. Jos kumppania kohtelee joka päivä kuin hän olisi arvokas ja rakas, hän myös pysyy sellaisena.

Käytös ohjaa ajattelua.

Konstigin mukaan ihmisen ei edes tarvitse ymmärtää kaikkia asioita syvällisesti, riittää että käyttäytyy hyvin. Elämä muuttuu itsestään arvokkaammaksi ja ihmissuhteet toimivammiksi.

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä. WSOY 2017.

Ensi viikolla aiheena on herrasmiehen vaimo.


”Ne on silti sun vanhemmat”  4

Kukaan normaali sekulaari kaupunkilainen ei enää ajattele, että ihmisen pitää taipua vanhempiensa tahtoon aina ja ikuisesti. Silti kristinuskon neljäs käsky kummittelee suomalaisessa kulttuurissa, väittää sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti Katriina Järvinen.

Järvinen on kritisoinut vanhempien ylivaltaa lapsiin. Hän haluaa kyseenalaistaa lapsen velvollisuuden antaa anteeksi kaikki vanhempiensa teot.

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on sinänsä kaunis kehotus, mutta sen voisi laajentaa koskemaan kaikkia ihmisiä ja luontoa.

Järvisen mukaan neljäs käsky pitäisi muuttaa muotoon ”Kunnioita lastasi, hänen erillisyyttään ja ainutlaatuisuuttaan, niin voit parhaassa tapauksessa iloita yhteydestä häneen koko loppuelämäsi ajan”.

Olisiko maailma parempi paikka, jos kunnioittaisimme niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme? Lapsi ei ole pyytänyt päästä syntymään tänne, joten vanhempi on jo senkin takia aina enemmän vastuussa keskinäisestä ihmissuhteesta. Vanhempi on aina valtasuhteessa lapseen.

Aikuistumiseen kuuluu paitsi oman paikan löytäminen, myös tietynlainen tilinteko lapsuuteen. Usein ajatellaan, että jos ei keski-ikään mennessä ole antanut anteeksi vanhemmilleen kaikkia heidän pahoja tekojaan, ja tehnyt heidän kanssaan sovintoa, on epäkypsä henkilö.

Tämän ns. totuuden Järvinen haluaa kiistää. Kaikkea ei voi antaa anteeksi, kaikkea ei pidä antaa anteeksi, eikä katkeruuskaan ole pelkästään huono asia. Jos kaikki ihmiset olisivat sovussa maailman kanssa, ei syntyisi hienoa taidetta, mahtavaa kirjallisuutta.

Tulehtuneet välit omiin vanhempiin aiheuttavat ulkopuolisissa ihmetystä ja paheksuntaa.

”Kulttuurinen skeema aktivoi ensimmäisenä mielikuvan, jossa aikuinen lapsi on jollain lailla epäonnistunut kehitystehtävässään”, kirjoittaa Järvinen.

Entä jos on katkaissut välit vanhempiin kokonaan? Uskaltaako tätä kertoa kenellekään tutulle?

”Sanna” on Järvisen asiakas. Hän kertoo Järvisen kirjassa ”Kaikella kunnioituksella” omista ajatuksistaan.

”Mulla on sellainen tunne, että ihmiset pitää mua normaalina kivana naisena, mutta kerrottuani, etten ole enää tekemisissä perheeni kanssa, ne alkaa miettiä, mitä vikaa mussa on.”

Sanna pohtii, mikseivät kaikki välirikot ole yhtä pahoja.

”Jos laittaa välit poikki alkoholistimiehen kanssa, se on hienoa, silloin olet tehnyt naisen työn, olet hieno ihminen, päässyt pitkälle, vahva nainen. Mutta kun jätät perheesi, siinä ei ole mitään jaloa.”

Miksi vanhempien kanssa ei saa laittaa missään olosuhteissa välejä poikki?

Miksi muut ihmiset ajattelevat, että kaikilla on ongelmia vanhempiensa kanssa, mutta ei niiden takia erota lopullisesti? Mistä muut tietävät minkä suuruisista ongelmista on kyse? Kuinka isoja asioita pitää antaa anteeksi ja mitä kaikkea joutuu sietämään?

Jos on elänyt hyvin rakastavassa perheessä, jossa vanhemmilla ei ole päihde- tai mielenterveysongelmaa, persoonallisuushäiriöitä, avio-ongelmia, taloudellisia huolia tai muuta onnellista elämää rajoittavaa vaivaa, ja vanhemmat ovat aina huolehtineet vanhemman tehtävistä, niin voiko edes ymmärtää mitä eroa on vanhemmilla ja vanhemmilla?

”Mikä sinä luulet olevasi?”

Katriina Järvinen syntyi helluntailaisperheeseen, jossa vanhemmilla oli vain vähän koulutusta. Vanhemmat harjoittivat fyysistä, henkistä ja uskonnollista väkivaltaa, vaikka itse varmasti luulivat tarkoittavansa vain lapsensa parasta.

Juuret ja perintö olivat vielä 70-luvulla tärkeitä asioita. Ihmistä vahvempi oli yhteisön tahto ja tarpeet. Uusi yksilöllinen sukupolvi joutui riuhtomaan itsensä vapaaksi vanhempien vanhasta maailmasta. Uskonnollisessa yhteisössä oli vielä pienempi valittujen ja oikeassa olijoiden piiri, jonka tahdon alle rakastettiin jokainen, vaikka väkisin.

Valitettavasti kaikki tiukat ja ankarat yhteisöt eivät lopettaneet toimintaansa 1970-luvulla. Moni lapsi käy läpi samoja asioita yhä edelleen.

Yhteisöllisyydestä puhutaan nykyään kuin ihannemaailmasta. Kaikki rakastavat toisiaan ja huolehtivat toisistaan. Yhteisöllisyys tarkoittaa myös aina yhteisön sääntöjen ja tarpeiden laittamista yksilön edelle. Yhteisö tietää paremmin mitä tarvitset ja miten sinun kuuluu elää. Jos elät yhteisön normien mukaan, saatat sopeutua. Jos et jostain syystä sovi normiin, alkavat vaikeudet.

Samassa perheessä saattaa kasvaa huolettomia ja huolten painamia sisaruksia. Samat vanhemmat saattavat olla erilaisia eri lapsilleen. Lapsetkin syntyvät erilaisina.

”Sama lapsuus” saattaa traumatisoida yhden lapsen, vaikka toisen mielestä kaikki meni normaalisti.

Joskus vanhempien henkinen väkivalta tai ymmärtämättömyys on niin hienovaraista, ettei ulkopuolinen pysty tajuamaan sitä. Joskus lapsi itse ei vielä aikuisenkaan ymmärrä, miksi vanhemmat ovat niin ahdistavia.

Vanhempi on aina valta-asemassa lapseensa. Lapsen ”kuuluu” rakastaa vanhempaansa, antaa kaikki anteeksi ja varoa likaamasta omaa pesäänsä. Järvisen mukaan etenkin Suomessa on opetettu lakaisemaan kaikki maton alle. Perheen pitää näyttää normaalilta ulospäin, vanhempien kunniaa ei saa kyseenalaistaa.

Anteeksi antamisesta puhutaan paljon. On hienoa antaa anteeksi, jos aidosti pystyy siihen ja jos toinen on pyytänyt anteeksi ja hän on myös käsittänyt tehneensä väärin ja on oppinut kantamaan vastuun.

Entä jos anteeksi annettavat asiat ovat liian isoja? Entä jos vanhempi ei halua pyytää anteeksi, ei käsitä tehneensä väärin tai ei halua ottaa vastuuta?

Entä jos vanhempi JATKAA samaa inhottavaa käytöstä tai toimintaa?

On hyvä, että ihminen pitää puolensa, eikä suostu mihin tahansa.

Järvisen mukaan suomalainen anteeksiantokulttuuri perustuu villaisella painamiseen. Asioista ei saa tehdä numeroa, on jaloa antaa anteeksi ja siirtyä elämässä eteenpäin. Toista ei saa syyllistää, asioita ei pidä vatvoa.

Johanna Hurtig on haastatellut seksuaalisen väkivallan uhreja. Yksi voimakkaimmin uhreja loukannut asia on myötätunnon puute. Uhrin kärsimyksiä ei tunnusteta, ja esimerkiksi monissa uskovaisryhmissä syyllinen saa yhteisöltä nopeasti anteeksi ja muka jumalan armon saman tien, vaikka uhri kärsii lopun ikää. Uhria vastuutetaan ja syyllistetään tapahtuneesta ja hänen odotetaan heti antavan anteeksi mitä tahansa. Jos hän ei siihen pysty, tulee hänestä syntipukki.

Järvinen huomasi oman terapeuttikoulutuksensa aikana, miten terapiakin näyttää perustuvan uskontoon. Vallassa on anteeksiantamisen pakahduttava pakkomielle. Ihminen on toipunut vasta kun hän antaa kaiken anteeksi ja jatkaa onnellisena ja seesteisenä elämäänsä.

Onneksi on myös terapeutteja, jotka uskovat, että ihminen voi toipua ja jatkaa elämäänsä, vaikka ei kaikkea anteeksi antaisikaan. Jopa välit vanhempiinsa katkaisseet voivat saada hyvän elämän. On olemassa vanhempia, joista kannattaa pysyä kaukana.

Katriina Järvinen: Kaikella kunnioituksella. Irtiottoja vanhempien vallasta. Kirjapaja. Helsinki 2014.