Suhteet & seksi

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on syntipukki.

”Ne on silti sun vanhemmat”  4

Kukaan normaali sekulaari kaupunkilainen ei enää ajattele, että ihmisen pitää taipua vanhempiensa tahtoon aina ja ikuisesti. Silti kristinuskon neljäs käsky kummittelee suomalaisessa kulttuurissa, väittää sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti Katriina Järvinen.

Järvinen on kritisoinut vanhempien ylivaltaa lapsiin. Hän haluaa kyseenalaistaa lapsen velvollisuuden antaa anteeksi kaikki vanhempiensa teot.

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on sinänsä kaunis kehotus, mutta sen voisi laajentaa koskemaan kaikkia ihmisiä ja luontoa.

Järvisen mukaan neljäs käsky pitäisi muuttaa muotoon ”Kunnioita lastasi, hänen erillisyyttään ja ainutlaatuisuuttaan, niin voit parhaassa tapauksessa iloita yhteydestä häneen koko loppuelämäsi ajan”.

Olisiko maailma parempi paikka, jos kunnioittaisimme niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme? Lapsi ei ole pyytänyt päästä syntymään tänne, joten vanhempi on jo senkin takia aina enemmän vastuussa keskinäisestä ihmissuhteesta. Vanhempi on aina valtasuhteessa lapseen.

Aikuistumiseen kuuluu paitsi oman paikan löytäminen, myös tietynlainen tilinteko lapsuuteen. Usein ajatellaan, että jos ei keski-ikään mennessä ole antanut anteeksi vanhemmilleen kaikkia heidän pahoja tekojaan, ja tehnyt heidän kanssaan sovintoa, on epäkypsä henkilö.

Tämän ns. totuuden Järvinen haluaa kiistää. Kaikkea ei voi antaa anteeksi, kaikkea ei pidä antaa anteeksi, eikä katkeruuskaan ole pelkästään huono asia. Jos kaikki ihmiset olisivat sovussa maailman kanssa, ei syntyisi hienoa taidetta, mahtavaa kirjallisuutta.

Tulehtuneet välit omiin vanhempiin aiheuttavat ulkopuolisissa ihmetystä ja paheksuntaa.

”Kulttuurinen skeema aktivoi ensimmäisenä mielikuvan, jossa aikuinen lapsi on jollain lailla epäonnistunut kehitystehtävässään”, kirjoittaa Järvinen.

Entä jos on katkaissut välit vanhempiin kokonaan? Uskaltaako tätä kertoa kenellekään tutulle?

”Sanna” on Järvisen asiakas. Hän kertoo Järvisen kirjassa ”Kaikella kunnioituksella” omista ajatuksistaan.

”Mulla on sellainen tunne, että ihmiset pitää mua normaalina kivana naisena, mutta kerrottuani, etten ole enää tekemisissä perheeni kanssa, ne alkaa miettiä, mitä vikaa mussa on.”

Sanna pohtii, mikseivät kaikki välirikot ole yhtä pahoja.

”Jos laittaa välit poikki alkoholistimiehen kanssa, se on hienoa, silloin olet tehnyt naisen työn, olet hieno ihminen, päässyt pitkälle, vahva nainen. Mutta kun jätät perheesi, siinä ei ole mitään jaloa.”

Miksi vanhempien kanssa ei saa laittaa missään olosuhteissa välejä poikki?

Miksi muut ihmiset ajattelevat, että kaikilla on ongelmia vanhempiensa kanssa, mutta ei niiden takia erota lopullisesti? Mistä muut tietävät minkä suuruisista ongelmista on kyse? Kuinka isoja asioita pitää antaa anteeksi ja mitä kaikkea joutuu sietämään?

Jos on elänyt hyvin rakastavassa perheessä, jossa vanhemmilla ei ole päihde- tai mielenterveysongelmaa, persoonallisuushäiriöitä, avio-ongelmia, taloudellisia huolia tai muuta onnellista elämää rajoittavaa vaivaa, ja vanhemmat ovat aina huolehtineet vanhemman tehtävistä, niin voiko edes ymmärtää mitä eroa on vanhemmilla ja vanhemmilla?

”Mikä sinä luulet olevasi?”

Katriina Järvinen syntyi helluntailaisperheeseen, jossa vanhemmilla oli vain vähän koulutusta. Vanhemmat harjoittivat fyysistä, henkistä ja uskonnollista väkivaltaa, vaikka itse varmasti luulivat tarkoittavansa vain lapsensa parasta.

Juuret ja perintö olivat vielä 70-luvulla tärkeitä asioita. Ihmistä vahvempi oli yhteisön tahto ja tarpeet. Uusi yksilöllinen sukupolvi joutui riuhtomaan itsensä vapaaksi vanhempien vanhasta maailmasta. Uskonnollisessa yhteisössä oli vielä pienempi valittujen ja oikeassa olijoiden piiri, jonka tahdon alle rakastettiin jokainen, vaikka väkisin.

Valitettavasti kaikki tiukat ja ankarat yhteisöt eivät lopettaneet toimintaansa 1970-luvulla. Moni lapsi käy läpi samoja asioita yhä edelleen.

Yhteisöllisyydestä puhutaan nykyään kuin ihannemaailmasta. Kaikki rakastavat toisiaan ja huolehtivat toisistaan. Yhteisöllisyys tarkoittaa myös aina yhteisön sääntöjen ja tarpeiden laittamista yksilön edelle. Yhteisö tietää paremmin mitä tarvitset ja miten sinun kuuluu elää. Jos elät yhteisön normien mukaan, saatat sopeutua. Jos et jostain syystä sovi normiin, alkavat vaikeudet.

Samassa perheessä saattaa kasvaa huolettomia ja huolten painamia sisaruksia. Samat vanhemmat saattavat olla erilaisia eri lapsilleen. Lapsetkin syntyvät erilaisina.

”Sama lapsuus” saattaa traumatisoida yhden lapsen, vaikka toisen mielestä kaikki meni normaalisti.

Joskus vanhempien henkinen väkivalta tai ymmärtämättömyys on niin hienovaraista, ettei ulkopuolinen pysty tajuamaan sitä. Joskus lapsi itse ei vielä aikuisenkaan ymmärrä, miksi vanhemmat ovat niin ahdistavia.

Vanhempi on aina valta-asemassa lapseensa. Lapsen ”kuuluu” rakastaa vanhempaansa, antaa kaikki anteeksi ja varoa likaamasta omaa pesäänsä. Järvisen mukaan etenkin Suomessa on opetettu lakaisemaan kaikki maton alle. Perheen pitää näyttää normaalilta ulospäin, vanhempien kunniaa ei saa kyseenalaistaa.

Anteeksi antamisesta puhutaan paljon. On hienoa antaa anteeksi, jos aidosti pystyy siihen ja jos toinen on pyytänyt anteeksi ja hän on myös käsittänyt tehneensä väärin ja on oppinut kantamaan vastuun.

Entä jos anteeksi annettavat asiat ovat liian isoja? Entä jos vanhempi ei halua pyytää anteeksi, ei käsitä tehneensä väärin tai ei halua ottaa vastuuta?

Entä jos vanhempi JATKAA samaa inhottavaa käytöstä tai toimintaa?

On hyvä, että ihminen pitää puolensa, eikä suostu mihin tahansa.

Järvisen mukaan suomalainen anteeksiantokulttuuri perustuu villaisella painamiseen. Asioista ei saa tehdä numeroa, on jaloa antaa anteeksi ja siirtyä elämässä eteenpäin. Toista ei saa syyllistää, asioita ei pidä vatvoa.

Johanna Hurtig on haastatellut seksuaalisen väkivallan uhreja. Yksi voimakkaimmin uhreja loukannut asia on myötätunnon puute. Uhrin kärsimyksiä ei tunnusteta, ja esimerkiksi monissa uskovaisryhmissä syyllinen saa yhteisöltä nopeasti anteeksi ja muka jumalan armon saman tien, vaikka uhri kärsii lopun ikää. Uhria vastuutetaan ja syyllistetään tapahtuneesta ja hänen odotetaan heti antavan anteeksi mitä tahansa. Jos hän ei siihen pysty, tulee hänestä syntipukki.

Järvinen huomasi oman terapeuttikoulutuksensa aikana, miten terapiakin näyttää perustuvan uskontoon. Vallassa on anteeksiantamisen pakahduttava pakkomielle. Ihminen on toipunut vasta kun hän antaa kaiken anteeksi ja jatkaa onnellisena ja seesteisenä elämäänsä.

Onneksi on myös terapeutteja, jotka uskovat, että ihminen voi toipua ja jatkaa elämäänsä, vaikka ei kaikkea anteeksi antaisikaan. Jopa välit vanhempiinsa katkaisseet voivat saada hyvän elämän. On olemassa vanhempia, joista kannattaa pysyä kaukana.

Katriina Järvinen: Kaikella kunnioituksella. Irtiottoja vanhempien vallasta. Kirjapaja. Helsinki 2014.


Valkoinen heteromies  13

Sinua syytetään kaikesta, mihin ihmiskunta on sortunut viimeisen tuhannen vuoden aikana, etenkin sadan viimeisen vuoden aikana.

Muutama lajitoverisi onkin tehnyt tyhmyyksiä ja kauheuksia, mutta entä kiltti ja reipas enemmistö? Mistä sitä syytetään? Miltä tuntuu herätä joka ikiseen päivään tietäen, että on syypää kaikkiin maailman ongelmiin? Kaikki yli 12-vuotiaat pojat törmäävät samaan.

Jokaisessa vähänkään isommassa poikain ryhmässä on yleensä yhdestä muutamaan sikailevaa häirikköä, joiden perusteella kaikki miehet leimataan.

Pojat, hiljaa siellä!

Miksi valkoinen heteromies on niin hyvä syntipukki? Miksi hän kantaa kaikki menneet vääryydet?

Mihin on kadonnut miehisyyden arvostus?

”Perustyötä tekevän perusmiehen mitättömyys tulee monessa esille”, sanoo yksi valkoinen heteromies minulle perjantai-iltana oluttuopposensa yli. Perusmies juo kaksi olutta ja lähtee kotiin, jotta ehtii viikonloppuna auttamaan muita (taas).

Hän vakuuttaa minulle, että tavallinen mies ei jaksa puolustautua, koska kokee, että esimerkiksi naisia on oikeastikin sorrettu kauan ja vastareaktio on normaalia merenkäyntiä. Entä jos jonkun koko elämä osuu lokakaudelle?

”Antaa tulla vaan. Tavallinen mies kestää aika paljon paskaa.”

Tavalliset miehet ovat arjessa hiljaa. Lähinnä vain marginaaliryhmät mekastavat, ja monet kokevat heidän esiintymisensä kiusallisena.

Mies, älä vaikene enää. Nosta käsi pystyyn ja ilmoita, ettei sinulla ole mitään tekemistä idioottien, sikojen, tappajien, varkaiden ja raiskaajien kanssa. Ota kunnon irtiotto.

Jos et kaipaa maineesi puhdistusta itsesi vuoksi, ajattele nuoria poikia, joille on saatava hyvä malli. Muuten he luulevat, että törkeät jätkät tai luuserit ovat ainoa määränpää elämässä.

Enemmistö pojista ja miehistä on kilttejä kunnon miehiä. He eivät häiriköi koulussa tai nakkikioskilla, tekevät usein raskaan työnsä, ja elävät ihmisiksi. He eivät aiheuta hämminkiä, vaan estävät sitä.

He eivät yleensä pidä meteliä muiden arkea helpottavasta toiminnastaan.

Kiitos, kun vaihdoit autooni kesärenkaat, kun et halunnut minun likaavan vaatteitani.

Kiitos, kun rakensit tämän talon ja kaupungin ja tiet, joita kuljemme. Kiitos, kun toimitat ruokaa lähikauppaani, niin että saan syödäkseni ja jaksan taas imuroida ja pestä pyykkiä ja kirjoittaa ärsyttäviä blogejani.

Kiitos, kun kiipesit pystyttämään uuden kännykkämaston, niin että voin pulista muiden naisten kanssa puhelimessa. Kiitos, kun tyhjennät jäteastiani ja toimitat kotiini vettä, lämpöä, sähköä ja ties mitä signaaleita. Kiitos että asennat tarvitsemani laitteet odottamatta kiitosta tai minkäänlaista ylimääräistä huomiota ja kehua.

Helsingin Sanomat on tuonut esiin arjen sankarimiehiä, jotka saattavat ihmisiä kunnialla kuolemaan, tai lainaavat siemenrahaa uusille yrityksille, tai keksivät uusia asioita ihmiskunnan iloksi. Media ei pelkästään syytä, vaan myös ihailee sankarimiehiä, myös ihan tavallisia arjen toimijoita.

Nyt on myös naisten vuoro avata suunsa, jos valkoista heteromiestä turhaan haukutaan. Hiljaisuus on myöntymisen merkki. Avaa suusi, jos kohtaat rasismia. Myös sitä luomakunnan kruununa pidettyä kohtaan. Hän voi nykymaailmassa tuntea itsensä ennemmin tunkioksi kuin kuninkaaksi.