Tänään oli ihan hyvä olla…kunnes tulin ajatelleeksi sitä asiaa että miten sitä tavallaan ei usko ihmissuhteisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa…kyllä mä hauskaa osaan pitää ja mikäs siinä, rempseä likka…mutta toisaalta olen aika surullinen sen vuoksi että tunnen miten mun sisältä on särkynyt jotain pysyvästi. Vaikka voin hyvin ja niin pois päin, en mä mitenkään kärsi tai mua ahdista…mutta jos joskus eksyisin jonkun kanssa yhteen, se ahdistus tulisi ja kärsimykset päälle.
Eli nyt mulle tuli sitten pikkasen surku sen takia että voin ihan hyvin kun mulla ei ole mistään parisuhteista stressiä, ihan kuin itkisi menetetyn illuusion perään. Vaikka mä haluaisin rakkautta yli kaiken, en pidä itseäni juurikaan rakkauden arvoisena tai kyvykkäänä mihinkään tasapainoiseen suhteeseen. En voisi ikinä vaatia keneltäkään niin paljon mitä oikeasti tarvitsisin, mun sisällä oleva tyhjyys huutaa niin kauheasti jos se saa pikkasenkin tarttumapintaa jostain, joten sen vuoksi en sitten voi tarttua…leijua vaan hiukkasena hiukkasten joukossa. Mä en pelkää jos en ole niiden asioiden kanssa tekemisissä mitkä aiheuttaa sitä pelkoa…enemmän mä varmaan olen terapian tarpeessa kuin suhteen.
Eikä tämän tosiasian tiedostaminen ole niin kivaa…mutta tiedostan silti kun ne pulpahtelevat pintaan, pohdiskellaan sitten.
Rehellinen itselle, rehellinen muille.